KUN VELVOLLISUUKSISTA TULEE NORMI

Teksti: Adel Kim

Kuva: Jaana Denisova

Kukaan ei vastaanota sinua MASSIAn etuovella, mutta tämä ei haittaa, sillä täällä ovet ovat aina avoinna

Itse paikka on täynnä vieraanvaraisuutta. Kuten Kaytlin D. Hamilton, yksi tutkimusmatkojemme osallistujista sanoi: talo opastaa sinua. Jos kiinnität tarpeeksi huomiota, se avautuu hitaasti, jakaa tarinansa kanssasi (kun katsoo vaikka seinillä olevia Neuvostoliitonaikaisia opetusjulisteita) ja esittelee yhteisasumisen järjestelmän (lue ohjeet huolellisesti: löydät ne kiinnitettyinä seiniin, sekä omasta s-postistasi). Opit nopeasti, missä vuodevaatteet ovat, mihin kunkin roskakorin sisältö menee; tajuat, ettei kukaan ole täällä pesemässä astioita ja pyyhkimässä pöytää tai siivoamassa wc:tä puolestasi. Tämä prosessi vie aikaa, ja jos olet tarpeeksi kärsivällinen, muutos tapahtuu parissa päivässä: huomaat isännöiväsi itseäsi.

MASSIA on projektialusta, jonka toimintaan liittyy vahvasti residenssipuoli. Residenssi sijaitsee entisessä koulurakennuksessa pienessä virolaisessa kylässä vaikuttaen olevan täydellinen paikka rakentaa taiteen, vastavuoroisuuden ja huolenpidon yhteisöä. Sen toiminta pohjautuu PAF:n, Performance Art Platformin, joka sijaitsee St. Ermessa, Ranskassa, toimintaperiaatteisiin (joista ensimmäinen ja tunnetuin on “Älä jätä jälkiä”). Toimintaperiaatteet muokattiin ja räätälöitiin uudelleen osallistavammmiksi ja feministisemmmiksi..

MASSIAa johtaa yhdistyksen jäsenyhteisö, jonka yhteisjärjestäjänä ja toiminnanjohtajana toimii Sepideh Ardalani. Mutta mistä jäsenistö sitten koostuu? Tässä kohtaa tulee yllätys: ennen MASSIAan saapumista saat jäsenhakemuslomakkeen, jonka allekirjoittamalla sinusta tulee jäsen vuodeksi. Näin ollen residenssiläisestä tulee vastuuhenkilö. Periaatteessa asia on sama kuin muissa yhdistyksissä, joissa jäsenet aktiivisesti osallistuvat toiminnan organisoimiseen; mutta tässä koetaan kenties ilmeisimmin kehollistetumpi yhteys.

Siinä mielessä se on täydellinen vastakohta "residenssitarjoajalle" [ENG: provider]-nimikkeelle, jota korostettiin erityisesti tämän vuoden Res Artis -konferenssissa. Näyttää siltä, että tämä uusi sana on tullut korvaamaan "residenssijärjestäjä"-nimikkeen, jota käytettiin kuvastamaan sitä moninaisuutta jota residenssitoiminnan kentällä on. Lopullista termiä ei kuitenkaan vielä ole olemassa. Huomioiden että termi "tarjoaja" viittaa selkeästi residensseihin palveluntarjoajina ja toimien senlogiikanmukaisesti – kuten jotkut residenssikollegat mainitsevat, että toisinaan residenssiläiset odottavat palveluita residenssiorganisaatiosta, joka he pitävät instituutiona, jolla on paljon resursseja (joka ei useinkaan heijasta todellisuutta).

MASSIA tarjoaa tilaa ja yhteyksiä, mutta ei palvelua. Päinvastoin, olet periaatteessa vastuussa itse palveluiden tarjoamisesta rakennukselle, alueelle ja ympärilläsi oleville ihmisille omistamalla tunnin päivässä tai muutaman tunnin viikossa rakennuksen ja ympäröivän alueen ylläpitoon MASSIAn sääntöjen mukaan. Tämä on havahduttava vastalääke, joka auttaa huomaamaan, ettei mikään ole neutraalia: palvelut syntyvät muiden ihmisten työpanoksesta. Maksaessasi siististä standardihotellihuoneesta, ajattelet harvoin sen taustalla olevaa panosta. Se pysyy näkymättömänä ja vieraantuneena (törmäät harvoin siivoushenkilökuntaan keskipäivällä kapeilla käytävillä). Monissa residenssissä on henkilökunta, joka pitää huolta residenssistä, huoneiden siivouksesta, näyttelyjärjestelyistä, muista kiireellisistä asioista ja ihmisistä joka vastaavat viesteihisi myös työaikansa ulkopuolella. Kun kukaan ei hoida näitä asioita , sinulla on mahdollisuus saada omakohtaista kokemusta siitä, mitä vaaditaan t ja kuinka arvokkaita nämä palvelut ovat.

Tämä johtaa omakohtaiseen ymmärrykseen, jonka sain MASSIAsta lahjaksi, ja joka liittyy mielestäni vahvasti ekologiseen kestävyyteen. On paljon puhetta ja spekulaatioita siitä, että residenssit toimisivat koteina tai muuttuisivat kodeiksi tai ainakin tiloiksi, jotka tuntuvat kotoisilta. Mutta mikään paikka ei ole koti ennen kuin otamme siitä vastuuta; kunnes alamme välittää siitä. Samaa logiikkaa voitaisiin soveltaa ympäristöön: jos ajattelemme, ettemme ole vastuussa, ettemme voi muuttaa mitään, mikään ei ole meistä kiinni jne., emme ole kotona ja meistä tuntuu, ettemme ole yhteydessä muihin ekologisiin järjestelmiin ympärillämme (vaikka olemme tietysti). Mikä muuttuisi, jos ottaisimme enemmän henkilökohtaista vastuuta pienistä teoista lähialueellamme? Jos ottaisimme tämän velvollisuutemme omaksemme, jos allekirjoittaisimme tämän jäsenhakemuksen?

Viimeisimmässä  NAARCAn “Testing Grounds”-podcastin jaksossa teatteriohjaaja ja saamelaisaktivisti Pauliina Feodoroff jakaa näkemyksensä siitä, mikä on mahdollinen "radikaaliteko", jonka residenssiorganisaatio voi tehdä ympäristön hyväksi. Hän ehdottaa, että residenssijakson sisällä päivä tai pari  voitaisiin käyttää  residenssin varsinaisen ympäristön hoitoon: esimerkiksi merenrannan puhdistamiseen muovista. Nämä hyvin konkreettiset ja perustellut toimet voisivat olla hyödyllisempiä kuin huolelliset CO2-laskelmat. Tämä on samassa linjassa sen kanssa, miten MASSIAssa annat takaisin aikaasi ja huolenpitoasi.  (Samanlaisia periaatteita sovelletaan myös muissa residensseissa).

Mieleeni tulee myös zen-buddhalainen tarina, jonka luin jostain teini-ikäisenä. Eräänä päivänä munkki tulee mestarinsa luo ja kysyy, mitä muuta hän voisi tehdä päästäkseen lähemmäksi valaistumista. Mestari kysyy: "Oletko pessyt  astiasi tänään?", ja munkki vastaa: "En vielä". "Tee se nyt", mestari sanoo, ja sillä hetkellä munkki valaistuu.

Jään MASSIAan vielä yhdeksi päiväksi. Tapaan LOORE luovien alojen residenssiverkoston osallistujia ja vietän enemmän aikaa tunteakseni tilan paremmin. Kun seuraavana päivänä Sepideh ajaa minut linja-autoasemalle, ajattelen kuinka vahva hänen tahtonsa on pitää huolta MASSIAsta joka päivä, näyttää jatkuvasti omalla esimerkillään, kuinka tämä paikka toimii, ja kommunikoida pehmeästi, joskus näkymättömästi, meidän kaltaisten uusien tulokkaiden kanssa, tämän kaiken ollen tietysti loputonta emotionaalista työtä. Sepideh näkee MASSIAn ihannetapauksessa orgaanisesti kehittyvänä kokonaisuutena, mutta hänelläkin on epäilyksensä: ehkei nyt ole optimaalisin aika tällaiselle projektille? Ehkä yhteiskunta ei ole valmis siihen? Jaan nämä epäilykset koska en ole itse liian optimistinen. Samaan aikaan tuntuu siltä, että yhteiskunta pystyy selviytymään vain silloin,  kun siitä tulee sympoeettinen, Donna Harawayn käsitteen mukaan, "kollektiivisesti tuottava" järjestelmä ilman itsenäisiä  organismeja, vahvasti toisiinsa kytkeytyneenä, esteettömänä, arvaamattomana sekä orgaanisena.