YHTEENKOKOONTUMAT JA TOIMITUSKETJUT: ONKO IKEA KUPPI RESIDENSSITUNNUS?

Teksti: Miina Hujala

Kuva: Adel Kim

Pestessäni IKEA kuppia HIAPin Suomenlinnan studioilla syksyllä 2020 ajattelin menetettyä mahdollisuutta. Täytyykö näiden kuppien olla samanlaisia keskenään? Voisivatko nämä kupit olla ostettuja kierrätyskeskuksesta? (Toki, ne voivat hyvinkin olla sieltä, IKEA ei ole harvinaisuus niissä myöskään.)

Mutta tämä johtaa minut miettimään kiertotalouden roolia, jos me haluamme olla yhdenmukaisia? (Kiertotaloudella tarkoitan lainaamisen, vuokraamisen, uudelleen käyttämisen ja korjaamisen sekä kierrättämisen käytänteitä.) Ja myöskin, eikö kaikki yhdenmukaisuus loppujen lopuksi ole illuusiota, että jos vain katsomme tarpeeksi pitkään ja hartaasti, me tulemme näkemään erityisyyksiä. Onko yhdenmukaisuus vain tapa saada eräänlaiselle ”rationaalisuudelle” muoto tuotannon ja kulutuksen kentällä? Saada meidät tyynnyttymään ajatukseen että olemme hyväksyttävästi samanlaisia (tiloissamme, tavoissamme, ja toimissamme).

Standardi on toki myös turvallisuuden mitta. Me tarvitsemme eräänlaisia normeja jotta voimme tarkastella onko tietyt tilat kunnossa voidaksemme estää tulipaloja esimerkiksi. Yhdenmukaisuus on keino mahdollistaa standardi. Mutta estääkö yhdenmukaisuuden tavoittelu kiertotalouden laajemman käyttöön ottamisen? Uniikkiuden lähestyminen vaatii vaivannäköä. Se on asioiden tarkastelemista huomioiden sitä miten asia itsessään muotoutuu katsottavaksi. Käytän vertauskuvaa ”mitä se on syönyt” – ottaen menneen, nykyisyyden ja tulevan liikkeet vakavasti.

IKEAa käytetään koska se on paitsi huokea mutta myös laajasti saavutettavissa, joten se ei ole mitään erityistä – eikä mitään varastamisen arvoista. Kenties nämä ominaisuudet voisivat olla myös määritelmänä sille mitä tarvitaan kun jotain saadaaan onnistumaan laajassa mittakaavassa. Tämä toteutuu niin huonekalujen, astioiden kuin ohjenuorienkin ollessa kyseessä – indikoiden jotain jolla on ”käyttöarvoa”. Mutta nämä (kupit tai ohjenuorat) eivät ilmesty tyhjästä, ne on muodostettu materiaalien ja tavoitteiden kautta. 

Jos tavoittelemme todellista kestävyyttä meidän tulee ottaa huomioon toimitusketjut työn/elämän yhdistävinä elinympäristöinä. Tämä ajatus nousee mieleeni lukiessani Matsutake sienen poimijoista Anna Lowenthaupt Tsingin kirjasta (suomennettu: Lopun aikojen sieni, 2020). Lowenthaupt Tsing puhuu ’vapaudesta’ jotka sienen poimijat kokevat aktivoivansa kun eivät ole kiinni päivittäisissä tehdastyön kautta mallinnetuista tuotantokulttuurimme aikatauluissa. Toki ”työajan” erottaminen vapaa-ajasta on myös keino tuottaa paikka levolle, mutta kenties se on myös yritys välttää tai ohittaa jatkuvan elämisemme fakta. Me olemme elossa koko ajan, mutta se missä ja mitä tehden se tapahtuu ei ole itsestäänselvyys. Muutoksen mahdollistava toimijuus on kiinnittynyt omien “elinkeinojemme” arvostamiseen. Meidän tulee katsoa ohi elämisemme näissä ”tehtaissa” joihin meidät jatkuvasti asetetaan.

Vaikka liukuhihnatyyppinen tehdastyö onkin joskus julistettu siirtyneen sivuun ja tehden tilaa myös liukkaammalle työn tekemisen tavalle, ei se ole kadonnut mihinkään. Ja raamitettu tuotannollisuus edelleen menestyy kulttuurillisessa tilassamme. Lisää aiheesta, ja ‘tuotannollisuudesta’ esimerkiksi Angeline Kessy’n tekstistä osana työn sekä ympäristö taistelujen yhteyksiä käsittelevää ‘Allied Grounds-sarjaa’.

Residenssi voisi olla paikka tälle työn ja elämän sekoituksen uudelleen tarkastelulle. Suoraviivaisesti koska se on paikka työskentelylle/tuottamiselle/tekemiselle mutta myös elämiselle/levolle/ajan ottamiselle sen tekemiseen mikä tuntuu oleelliselta. Etsiessämme nimeä tälle hankkeelle jota parhaillamme teemme mietin, että nimi Reside / Sustain (vapaasti käännettynä ’oleskele / ylläpidä’) on oikeastaan hyvä yhdistelmä joka myös johtaa laajempiin näkökohtiin jossakin olemisesta ja sekä joidenkin toimintojen ylläpitämisestä oleskellessaan. Ajattelen että kyse on samanaikaisista yhdessä asumisen ja siihen liittyvien käytäntöjen teoista. Näen meidät sijaitsevina olentoina. Meitä ylläpitää erilaiset suhteemme (esimerkiksi energian lähteisiin) joiden kartoittaminen on ymmärryksen saamista ja huomion alle asettamisesta. 

Joten kun me oleskelemme, me ylläpidämme, eli oleskelu on ylläpitämistä, mutta minkä?

Palatakseni IKEAn kuppiin kysymys on; onko se residenssin symboli? Onko standardisaation huokeaa yhdenmukaisuutta tavoiteltu kun on luotu residenssejä elinympäristöinä? Pyrittäessä tarjoamaan kaikille tarjotaan samat fasiliteetit, sama set-up? Tasavertaisten standardien on tarkoitus olla takaajina yhdenmukaiselle kohtelulle, ja käsityömäinen lähestymistapa vaatii aikaa ja vaivaa. Mutta kannustaisin huomioimaan asioita jotka liukuvat mukaan vaikkei niitä välttämättä haluta, mutta jotka kaikesta huolimatta ovat siinä, mukana. Tarkempi kuva missä olemme voitaisiin saavuttaa katsomalla ”katossa olevia halkeamia”, tarkoittaen asioita jotka me haluamme kenties peittää ja siivota pois näkyvistä.

’Yhteenkokoutuma’ on termi joka sallii muodostuksellisin moninaisuuden huomioimisen, tai sanoisinko, niiden hämärien rajojen jotka ovat läsnä toteuttaessamme jotakin, kuten residenssitoimintaa. Salliminen, riippuvaisuus ja vaatiminen löytävät tiensä toimintaan kuin myös luominen, oppiminen ja hyväksyminen. Residenssit eivät ole myöskään ilman toimitusketjujaan; niiden ravinto-virtoja ja pois heitettyä materiaa, hylkäämisiä ja täyttymättömiä odotuksia. Jotkut asiat pysyvät piilossa, toiset asiat kompostoidaan. 

IKEA on halpa, koska työvoiman inhimilliset kustannukset, sekä ympäristölle aiheutunut haitta piilotetaan tarkoituksellisesti. Kustannustehokkuus on standardi. Mikä on parannuskeino tälle? Kenties tehokkuudelle normina ainoa hoitokeino on että muistaa että mahdollisuus tehdä toisin on olemassa, vaikka se ei aina ole helppoa, eikä kaikkein edullisinta. Residenssien tulisi olla tarpeettoman standardisoinnin lieventäjiä ja reitin muodostajia monimuotoisuudelle ja kestäville vaihtoehdoille, antaen työkaluja monenlaiseen lainaamiseen ja huoltamiseen – turvaten mahdollisuuden liikkua vapaasti.*

*Tällä myös viittaan jokaisenoikeuksiin, eli mahdollisuuteen kulkea julkisessa tai yksityisissä metsissä ja alueilla – pitäen sisällään mahdollisuuden poimia marjoja ja sieniä.