EI-MINKÄÄN TEKEMINEN JA EI-KUKAAN OLEMINEN: PARI AJATUSTA JOUTILAISUUDESTA, NÄKYMÄTTÖMYYDESTÄ, RESIDENSSEISTÄ JA KESTÄVYYDESTÄ  

Teksti ja kuva: Adel Kim

V.lle, joka kysyttäessä mitä hän tekee elämässä, vastaa: ”Ei mitään”.

1

On kesä Helsingissä ja lahdet kylpevät kuumassa auringonpaisteessa kutsuen tutkailemaan rantojaan. Minulla on kirjoja, kannettava tietokone sekä kalenteri täynnä tehtäviä asioita mukanani istuessani alas mäntyjen alle. Ajatukseni todennäköisesti eivät ole läsnä, vaan kiirehtivät jo seuraavaan osaan päivässä jossa olen jo jäljessä aikataulusta. Maalaisjärjen ohjaama pakeneva ajatus käy mielessä: miksi tehdä mitään? Kukaan ei välitä, on heinäkuu ja kaikki ovat kuitenkin lomilla. Inhoan sen ajattelemista, mutta todellisuuden vältteleminen, tämän tässä-ja-nyt hetken, toteuttamalla asioita ja heittäytymällä toimintaan on ollut läsnä koko urani ajan. 

Oikeus joutilaisuuteen on lapsuuden ja kesälomien etuoikeus, kun voi viettää koko päivän ulkona, tullen sisälle vain lounaalle. Vapaa aikaa ei tarvinnut silloin ansaita, ja tekemättömyys yhdessä laiskuuden kanssa ei johtanut negatiiviisiin seurauksiin.

Aikuiset eivät oikeastaan salli itsensä olla joutilaita. Joutilaisuus nähdään saamattomuutena, sen viehätys on kadonnut, ja sitä seuraa syyllisyys. On kuin ei voi pelkästään olla tekemättä mitään, koska se vaikuttaa ansioluetteloosi, mahdollisuuksiisi saada apurahan tai töitä, ja kukaan ei tiedä sinusta. Tämä ei ole vain ammatillisen kysynnän puutetta, vaan myös mahdottomuutta kattaa asumiseen tai ruokaan liittyviä kuluja, sekä muita perustarpeita. Tästä huolimatta, ainakin taidetyöläisillä on etuoikeus pohtia tätä asiaa.

Tänä kesänä, kuten tavallista, taiteilijat tuottavat esineitä ja merkityksiä, ja kuraattorit – institutionaalista kritiikkiä, biennaaleja tai viisivuotissyklisiä näyttelyn avajaisia. Taustalla myllyää sota. Jotkut aktiivisesti auttavat uhreja, ja toiset jakavat tietoa ja tarjoavat sympatiaa, kaikki tekevät mitä tietävät parhaiten ja minkä kokevat tarpeelliseksi. Suurin osa yrittää silti päästä näihin keskeisiin tapahtumiin taiteen maailmassa. Taidemaailmassa kaikki tuntuu pysyvän samanlaisena. Kyllä, joillekin sota muutti kaiken, mutta elämä ammatillisessa maailmassa pysyi laajalti muuttumattomana, mukaan lukien taiteen ja tapahtumien tuotannon tahti.

Viime keväänä kaikki toimintani, ideani ja projektini menettivät merkityksensä. Ja taiteen kentän toimijana menetin itsekin. Toki, voin tehdä mitä haluan, mutta voin päätyä vankilaan, tai tekoni voivat suoraan vaikuttaa ystäviini ja perheeseeni. Mikään tästä ei kuitenkaan saa sotaa loppumaan.

Luettuani liian monta tekstiä pakonomaisessa tiedon ylikulutuksessani eksistentiaalipsykologiasta yritän ajatella, että merkitys löytyy siitä mikä on olemassa nyt, sekä suhteessa siihen. Kuvitteelliset tilanteet siitä mitä voisi olla eivät auta, ne ovat fiktiivisiä ja kukaan ei voi varmuudella sanoa, jos ne koskaan voivat tulla todellisiksi. Se mikä on arvokasta, on tässä ja nyt; se sallii sinun muuttua, hyväksyä, tunnistaa ja antaa elämän uusille asioille. Kysy itseltäsi mitä tehdä, juuri tässä ja nyt. Ja minusta tuntuu, että vastauksella ”ei-mitään” tulisi olla oikeus olla olemassa. 

Tämä voi kuulostaa tappio mieleltä. Mutta ajatuksenani ei ole antaa periksi ja lopettaa vaan pikemminkin tehdä tauon ottamisesta soveliasta: tauko arvon vähenemisen jälkeen, tauko suremiselle, masennukselle, hiljaisuudelle, ja väsymykselle – mitkä ikinä syyt ovatkaan. 

Miksi tuoda kirjoja rannalle ollessasi täysin kyllästynyt tietoon, ajatuksiin ja sanoihin. Ne eivät auta nyt. ”En halua tietää mitään enää, ei mitään, ei koskaan ikinä.”

2

Tunnen oloni epämukavaksi joka kerta kun minun pitää esitellä itseni, sopia kehykseen jossa on olemassa olevat roolit ja ammatit. Valitettavasti (tai onnekkaasti?) minulla ei ole mitään johon itseni rinnastaa. Voisin asemoida itseni hoivan agentiksi, mutta minulla ei ole energiaa edes pitää huolta itsestäni. On kuin en olisi kuraattori enää koska nykyään en juuri koskaan kuratoi. Olen tutkija ilman metodologiaa. Olen viettänyt suurimman osan elämästäni järjestäen institutionaalisia prosesseja, mutta en koskaan enää halua organisoida asioita. Työni käsittelee residenssejä, mutta en ole sellaisessa. Rakastan kirjoittamista, mutta kun teen sitä, tekstin tuottamisen mukana tulee halu repiä tukka irti päästäni. 

Miksi minun tulee selittää mitä olen? En halua. 

Itse asiassa, kysymys ”Mitä sinä teet?” tarkoittaa ” Kuka sinä olet?”, ja se edellyttää, että keskustelukumppani jakaa oman identifioitumisensa. Tämän tietäminen tekee mahdolliseksi liittää tiettyjä ominaisuuksia ihmiseen, ja tekee vuorovaikutuksen helpommaksi. Mutta jos et tee mitään, sitten olet ei-kukaan. Pidän siitä kuinka jutellessa tämä johtaa epämukavaan taukoon. Nimettömyys ja taustan puuttuminen sallii sinun aloittaa uudelleen. 

Intuitioni kehoittaa minua työntämään tämä itseen kohdistuva nihilismin äärirajoilleen. En voi ja en halua olla kukaan, en näe siinä mitään merkitystä. Enkö voi vain olla ei-kukaan? Pyyhkiä biografia, poistaa ansioluetteloni, uudelleen asentaa ammatillinen identiteettini, hiljaa ja vaatimattomasti sekoittua maailmaan ympärillään. Fantasia näkymättömyydestä, olemisesta ei-kukaan ilman mitään turhamaisuutta tai itseihailua, ja olemaan huolestumatta omasta minäkuvastaan, antaa lupauksen vapautuksesta. 

Olen kiinnostunut elämästä itsessään. Minulle on tärkeää elää, tuntea, ja ajatella näitä asioita mukaan lukien taiteen ja omien ajatusteni sekä tunteiden soveltuvuuden sen suhteen. Taide ja ideat ovat välittäjiä, työkaluja, tapoja jotka mahdollistavat tiedon ja tunteen. 

Jos 1900 -luvun taide etsi kuinka työntyä elämään sekä että kaikista tulisi taiteilijoita, näyttää siltä, että vastakkainen prosessi on käynnissä nyt. ”Tavallinen elämä” sisältäen uusivan tuotannollisen työn sekä sen muunnelmat, sen ollen siivoamista, ruuan laittamista, ja syömistä, kasvien kasvattamista tai eläinten hoitamista, muista huolehtimista, kuin myös tapoja viettää vapaa aikaa – matkustelua, kävelyä, keskustelua  ruokapöydässä ja  yhteisön muodostumista, kaikki soveltuu taiteen kategoriaan, tietyissä olosuhteissa. Taiteellinen prekariaatti on väsynyt ja kaipaa paikkaa arkipäiväisessä elämässä. 

3

Puhuttaessa elämästä itsestään, ajattelen myös residenssejä. Niiden vetovoima perustuu tosiasiaan, että siellä voi tehdä muutakin kuin vain työskennellä; on myös mahdollista että on selkeitä päiviä vapaana päivittäisistä velvollisuuksista. 

Arvelen että oma kiinnittyneisyyteni residensseihin osittain kumpuaa rakkaudestani ”epä-paikkoihin”, niihin liittyvään anonymiteettiin, sekä liikkeellä olemiseen. (Tämän lisäksi, viimeisimpänä muttei vähäisimpänä on pyrkimykseni väliaikaiseen hoivaan turvallisessa, eli toisin sanoen säännöstelyssä muodossa, mutta lisää siitä seuraavalla kerralla.) Tarvitsen myös mitä kutsuisin ”epä-ajaksi” – kaikkien suunnitelmien puuttumista tarpeeksi pitkän ajan salliakseen minulle unohtaa nämä rajat. Aika joka ei ole säännösteltyä minkään muun toimesta kuin ruuan ja unen; jotain alkaa versoa ajassa joka leijailee, on poissa. Joutilaisuudessa tahdottomat ajatukset alkavat nousta mieleen, tuottamattomuus sallii sinun havainnoida, ja nähdä paremmin. 

Residenssit ovat normaalisti määriteltyinä paikkoja, jotka tarjoavat tilan majoittua ja työskennellä ammattimaisesti. Mitä jos asetamme niihin epä-paikan muodon ja kenties myös jopa epä-ajan? Voisiko residenssit luoda olosuhteen ei-tekemiselle? (Kaikella kunnioituksella tämä ei ole uusi konsepti, sisällyttäen esimerkiksi Olga Jitlinan ja Emily Newmanin Tokamak-hankkeen, Konsthalle Roveredon, Camp As One tai monia muita.) Kuitenkin, tämä on silti radikaali ehdotus: sellainen residenssi ei jättäisi jälkiä, tekstejä tai näyttely katalogeja; se ei saisi julkisuutta, ja ei löytäisi sponsoreita. Tämä on yleisesti epätodennäköinen skenaario. Suurin osa venäläisistä residensseistä rohkaisee taiteilijoita työskentelemään paikallisen yhteisön kanssa (mitä se tarkoittaakin), tutkimuksen, näyttelyiden pitämisen, työpajojen, ja luentojen suhteen. Institutionaaliset tavoitteet keskittyvät tuloksiin, ei prosessiin. Tarpeetonta sanoa, että järjestetty prosessin puuttuminen tuntuu mahdottomalta. Haettaessa taiteilijat kertovat mitä taikovat tehdä ja kuinka aikovat saavuttaa halutut lopputulokset. Siitä seuraa, että residenssi aika kuluu kiireen ja määräaikojen sumun keskellä. 

Kriisin tilanteessa (kuten nyt) turhautuminen ja muutos suuntautumisessa tarvitsevat ei-aikaa ja ei-paikkaa ajatteluun, laajemman perspektiivin saamiseen, fokusoimattomuuteen sekä seinän taikka horisontin tuijottamiseen pitkään – ilman mitään tarvetta itsensä säilyttämiseen. 

4

Nämä huomiot soveltuvat residensseihin yleisesti. Mutta miten on niiden residenssien laita jotka keskittyvät kestävyyteen?

Omien havaintojeni perusteella neljää eri strategiaa sovelletaan, kun työskennellään taitelijoiden kanssa ympäristö ongelmien ja ilmastonmuutokseen liittyvän kriisin kanssa (tässä en viittaa instituution toiminnallisiin aktiviteetteihin). Nämä strategiat eivät sulje toisiaan pois, mutta suurimmilta osin ne toimivat itsenäisesti:

- taiteilijoita kannustetaan luomaan teoksia aiheista jotka liittyvät ympäristöön, ilmasto kriisiin, jne. – residenssiläinen on kuvittaja, kouluttaja, yleistajuistaja;

- taiteilijat kutsutaan työskentelemään yhteistyössä eri alojen asiantuntijoiden kanssa: tieteen, teknologian, ilmastonmuutoksen, jne. luodakseen vaihtoehtoisia tapoja ja työkaluja työskennellä tiedon kanssa (visualisaation, prototyyppien, strategioiden jne.) – residenssiläinen välittäjänä eri koulukuntien välillä;

- taiteilijoita kannustetaan kestävämpään elämäntyyliin residenssissä ja/tai matkustamaan käyttäen kaikkein hiilineutraalimpia vaihtoehtoja – residenssiläinen vastuullisena kuluttajana;

- lopuksi, residenssi ei erityisesti suunnittele mitään ekologiaan liittyviä toimintoja, mutta ehdottaa että taiteellisen ilmaisun vapaus itsessään edesauttaa uuden tiedon kehittymistä, ja että on mahdollista kehittää ”vaihtoehtoisia (kestäviä) tulevaisuuksia” hyötyen taiteilijoiden älyllisestä ja luovasta työstä – residenssiläinen tiedon tuottajana.

Samaan aikaan, ympäristötiedon kentällä, on olemassa tietty kokonaisuus toimia ihmistoiminnan vaikutuksen vähentämiseksi. Nämä toimet pääasiallisesti kattavat kulutuksen sekä jätteen hallinnan periaatteet:

Kieltäydy (refuse)

Vähennä (reduse)

Uudelleenkäytä (reuse)

Uudelleenhyödynnä (repurpose)

Kierrätä (recycle)

Näyttää siltä, että nämä toimet kohdistuvat vain kotitalouden mittakaavaan (kolmas tyyppi yllä kuvatuista strategioista). Mutta mitä jos ne yleistetään taiteelliseen tuotantoon? Tässä englanniksi ilmaistussa 5R-kirjaimen hierarkiassa, miksei ensimmäistä vaihtoehtoa valita useammin? Epä-työ validoidaan keskusteluissa taiteen työläydessä, mutta miksi emme keskustele ”kieltäytymisestä” tai ”vähentämisestä” liittyen kestävyyteen, ekologiseen kriisiin ja yhteiseloon ei-ihmisten kanssa?

Ne jotka osallistuvat taiteellisiin prosesseihin eivät salli itsensä lopettaa, vaikka, se on nimenomaan tämä tauko, tämä hidastaminen, ja kieltäytyminen joka voisi hyödyntää planeettaa –tosiasia jotka monet huomasivat pandemian aikana, ja josta vitsailtiin monissa otteissa. Ehdotus hidastaa liittyy niin materiaaliseen kuin ei -materiaaliseen tuotantoon. Miksi emme valitse laatua määrän sijasta? Miksi luonnonvarojen käyttö on korostunut taiteellisessa toiminnassa älyllisen resurssien kustannuksella? Miksi taiteen panos kestävään tulevaisuuteen on vaivan, uhrautumisen ja suuren työmäärän arvoista? Miksi, taiteen kentän toimijoina, olemme tyytyväisiä moninkertaistamaan tiedollinen työskentelymme ja riistämään itseämme idean vuoksi?

Ehdotan ei-tekemisen esittelemistä toisenlaisena strategiana ekologisesti orientoituneille residensseille. Tässä ei ole kyse ainoastaan liiallisen tuotannon välttämisestä, mutta myös residenssiläisten henkilökohtaisen ja psykologisen vakauden säilyttämisestä. Koska residenssin kesto on rajattua tila huolelliselle, väliaikaiselle ei-tuottamiselle, levolle ja toipumiselle, samanaikaiselle mahdollisuudelle olla tekemättä mitään ja vain olla, on olemassa. Vähemmän projekteja supistuvasta kasvusta ja supistuvampaa projektien kasvua.